web space | free hosting | Business Web Hosting | Free Website Submission | shopping cart | php hosting

 
 

 

Nainen, diktaattori ja mikrofoni:
Evita Perón
 
Kun hän ilmoitti, että Argentiinan naiset tulevat saamaan kauan haluamansa äänioikeuden, sosialistiset tasa-arvo -taistelijat olivat nyreissään. Tuo nainen ottaa heidän tavoitteensa ja antaa sen rahvaalle. Vasemmistolaisina he eivät suvainneet, että fasisteja sympatisoivan presidentin puoliso onnistuu siinä, mitä heidän piti märehtiä ompeluseuroissaan vielä vuosikymmeniä, -oikeuttaen sillä paremmuudentunteensa ja yllyttäen nuoria tyttöjä protestimielisyyteen ym. vahingolliseen. Yläluokkaisina he eivät suvainneet sitä, että maalaiskaupungin tyttö, joka huonoista lähtökohdista on omin avuin saavuttanut asemansa, tunkee heidän hyvimysten reviirille. Että se kenkutti!!

Seuraavassa kerromme, miten tämä oli mahdollista, eli tutustumme María Eva Duarte de Perónin elämään.

  1. Laki numero 13010
  2. Argentiina
  3. Pampalta Buenos Airesiin
  4. Radio
  5. Evita
  6. Perón
  7. Vastapuoli
  8. "Paidattomat"
  9. Köyhät
  10. Valta, loisto ja kuolema
  11. Spektaakkeli siirtyy takaisin näyttämölle
  12. Justicialistas

 

1. Laki numero 13010

23. syyskuuta v.1947, kuukausi senjälkeen kun Eva Perón oli palannut menestyksekkäältä Euroopan valtiovierailu-kiertueeltaan, jolle Argentiina oli lähettänyt sotilasdiktaattorilta vaikuttavan presidentin sijasta tämän vaimon, Argentiinan historian vaikutusvaltaisin nainen julistaa presidentin virka-asunnon, Casa Rosadan, parvekkeelta kadut täyttävälle väkijoukolle, jonka ammattiliitot ovat kutsuneet paikalle: "Tässä, rakkaat sisareni, on muutamaksi artiklaksi tiivistettynä taistelun, vastoinkäymisten ja toivon historia... Olen juuri saanut maan hallitukselta lain, joka vakiinnuttaa kansalaisoikeutemme."

Puheen sanat olivat osuvat: Ilman oikeutta osallistua päätöksentekoon ei ole oikeuksia lainkaan. Äänioikeus oli argentiinalaisen latinoyhteiskunnan naisille askel täyteen olemiseen, miehensä kautta elävän puoli-ihmisen asemasta kohti itseäänhallitsevaa kansalaista. Peronisteille äänioikeuden myöntäminen naisille oli onnistunut poliittinen manööveri, sillä presidentinvaaleissa Juan Domingo Perón sai 60% annetuista äänistä. Perón kuuluukin niihin "diktaattoreihin", jotka pääsivat valtaan vaaleilla ja menettivät sen sotilasvallankaappauksessa.

Ennenkuin jatkamme tämän hämmästyttävän pariskunnan tarkastelua, kartoitamme ympäristön jossa he toimivat.

 

 

2. Argentiina

Kun intiaanit oli tapettu pois vuoden 1879 verisessä sodassa, vapaa pampa muuttui omaisuudeksi. Maa kuului 1804:lle perheelle, joita tavattiin epäkunnioittavasti nimittää oligarkeiksi. Puolet vuodesta he viettivät maatiloillaan, toisen puolen Pariisissa. He olivat ylpeitä liberaalisuudestaan ja englantilaismielisyydestään. Oligarkit tykkäsivät rikastua, mutta se edellytti siirtolaisuutta. Siirtolaiset olivat köyhiä espanjalaisia ja italialaisia, eikä heillä ollut hyvää sukua, hyviä tapoja eikä maaomaisuutta. Heidän olemassaolonsa alleviivasi oligarkien paremmuutta, -tai kuvitelmaa sellaisesta.

Sitten siirtolaiset äänestivät vaalivoittoon Hipolito Yrigoyenin, joka oli radikaali ja tukeutui keskiluokkaan. Oligarkit huolestuivat, kaikessa liberaalisuudessaan. Vuonna 1930 armeija luki heidän ajatuksensa, ei niitä liberaaleja vaan todelliset, ja kaappasi vallan. Se oli ensimmäinen sotilasvallankaappaus Argentiinan historiassa. Demokratiaan saatettiin palata jo v.1932, jonka jälkeen kiväärien sijasta oikean vallankäytön varmisti vaalivilppi.

Kun tulemme siihen ajankohtaan jota tarkastelumme pääosin koskee, eli Evitan Perónin vuosia, Argentiinan yhteiskunta on muuttunut tälläiseksi: Maanomistajaluokka eli oligargit ovat edelleen asemissaan, huolestuneina vaaleista ym. poliittisen järjestelmän epävarmuuksista, mutta armeijakaan ei enää ole yksiselitteisesti lojaali rahalle ja vallalle, vaan upseereilla saattaa olla jopa poliittisia ajatuksia.

Toinen maailmansota paransi Argentiinan työllisyystilannetta tuontitavaroiden saannin vaikeutuessa ja viennin vilkastuessa. Ennen niin valkonaamaiseen Buenos Airesiinkin valuivat pampan ylijäämäihmiset, puoliveriset "griollot", joiden näkeminen muistutti keski- ja yläluokkaa ikävästi siitä, ettei Argentiina ole Euroopassa. Näille ihmisille, jotka olivat siihen asti eläneet maatilojen ja maanomistajien dominoimien pikkupaikkojen paternaalisessa pysähtyneisyydessä, politiikka ei ollut ensimmäisenä omaksuttava kaupunkielämän kummallisuus.

Siirtolaisista muodostunut kaupunkilainen keskiluokka äänesti porvarillista radikaalipuoluetta, ja anarkistit, sosialistit ja kommunistit tavoittivat pienen osan työväenluokkaa, jota enimmältään leimasi poliittinen apaattisuus, varsinkin maaseudulla. Vuoden 1930 sotilasvallankaappauksen äärioikeistoon vivahtava johtaja José Felix Uriburu oli oligarkkien painostuksesta vaihdettu konservatiiviseen Augustin P. Justoon. Saksalaismielinen nationalismi sopi huonosti englantilais-suuntautunutta liberalismia perinteisesti kannattavien maanomistajien intresseihin.

Uriburua tukeneiden upseerien oli käynyt kuten heidän merentakainen idolinsa, Espanjan falangistiliikkeen perustaja Jose Antonio Primo de Rivera oli varoittanut omiaan: "Jos falangistit eivät pidä kiinni omista periaatteistaan, heidän liikkeensä johto luisuu rahaylimystölle ja harvainvallalle." Todenmukaista puhetta, mutta siitä hyvästä de Rivera joutui kommunistisen teloituskomennuskunnan eteen.

Kesäkuun 4. v.1943 vaalivilpin törkeys ylitti armeijan sietorajan, ja liberaalihallitus sai mennä. Liberaalin Ramon J. Castillon tilalle tuli uudeksi presidentiksi kenraali Pedro Pablo Ramirez, ehkei yhtään demokraattisemmin mutta ainakin rehellisemmin.

Vallansiirrossa näytteli tiettyä osaa "Grupo de Officiales Unidos", GOU, johon kuului myös eversti Juan Domingo Perón.

Uriburu  Ramirez  

 

 

3. Pampalta Buenos Airesiin

Eva Duarte de Perón syntyi 7.5,1919 Los Toldosin pikkukaupungissa, mutta silloin hänen sukunimensä ei ollut Duarte, vaan äidin Ibarguren. Ibarguren on baskilainen nimi. Evan isä, kuten kaikkien neljän sisaruksenkin, Juan Duarte, tunnusti lapsensa mutta hänellä oli oma perhe toisaalla. Tälläistä sattuu luokkaerojen yhteiskunnassa. Huipulle päästyään Evita Peron muutatti lakia niin, ettei syntyperän aviollisuutta/aviottomuutta merkitty syntymätodistukseen. Piispalle, joka vastusti uudistusta, hän sanoi: "Merkittäköön sitten isän papereihin 'avioton isä'."

Paitsi isänsä sukunimestä, Evita joutui pampan pikkukaupungissa taistelemaan päivittäin oikeudestaan olla niinkuin muut, sillä syntyperän arveluttavuus oli puritaanista teeskentelevässä yhteisössä kuin poltinmerkki. Tämä ei ole voinut olla vaikuttamatta hänen myöhempään asennoitumiseensa, kuten ei myöskään kokemus kahden yläluokan pullaperseen alemman yhteiskuntaluokan tytöille tarjoamasta viattomasta autoretkestä Mar del Platan merenrantakaupunkiin. 13-15 -vuotiaat tytöt eivät olleet siihen aikaan kovin valveutuneita eräissä asioissa, ja heidän suostumattomuutensa johti fyysiseen väkivaltaan. Sääty-yhteiskunnan pelisäännöt tulivat näin selvitetyiksi.

Tilaisuuden päästä pois provinssielämän ankeudesta tuo Evitan kotikaupungissa (vaimoineen) vieraileva tangolaulaja Augustin Magaldi. Hän esittelee Evitan Buenos Airesin teatteriväelle, ja ilmeisesti kertoi hänelle miten homma pyörii. Työttömyysjaksot kestävät kuitenkin pidempään kuin satunnaiset kiinnitykset ja esiintymistilaisuudet, ja Evita lienee nähnyt näinä kuukausina jopa nälkää.

Viihde, muotimaailma ja rock-business ovat olleet perinteisesti "miesten maailmaa" käsitteen rujoimmassa merkityksessä. Näille aloille kerääntyy väkeä, joka ei näe mitään väärää siinä, että käyttää asemaansa hyväkseen nuorten naisten "suostuttelussa". Mm. nykypäivän Milanon muotimaailma tunnetaan lihamyllynä, jossa nuorista tytöistä tehdään nopeasti kokaiininsyömiä ihmisraunioita, joilla traumatisoivien "ihmissuhde"-kokemusten jälkeen on hyvin vähän illuusioita ja hyvin matala käsitys omasta arvostaan. Emme tiedä, missämäärin Eva Duarte kohtasi show-busineksen tämän puolen, sillä versioita on yhtä monta kuin kertojia.

 

 

4. Radio

Muutaman teatterikiertueen ja parin elokuvan jälkeen Eva Duarte -hän oli ottanut "oikean" sukunimensä taiteilijanimekseen- aloitti toukuussa v.1939 erään radiokuunnelman äänenä. Viimeistään silloin hänen elämäänsä astui toinen niistä vaikuttajista, jotka tekivät hänestä Evitan: Mikrofoni. Voi jopa olla, että hänen yhteiselonsa sähköisen äänentoiston kanssa oli toimivampaa kuin eversti Peronin?

Pienet ääntämyksen ja sanaston virheet, jotka huvittivat yläluokkaa, eivät jääneet pampalla ja työläiskortteleissa huomaamatta. Mikä toiselle on "rahvaanomaista" voi toiselle merkitä kodikkuuttaa ja meikäläisyyttä. Argentiinan köyhät, osattomat ja arvottomat tunnistivat joukkoonsa kuuluvan, "oman tyttärensä".

 

 

5. Evita

Ilmiö "Evita" on nyt saanut tärkeimmät piirteensä, ja näytöksen seuraavaan vaiheeseen voidaankin siirtyä. Kansallismielisyys, terävät kyynerpäät ja tietty päättäväisyys vastustaa epäoikeudenmukaisuutta. Nämä ominaisuudet lemaavat nuorta naista, joka virallisen peronistisen historian mukaan tapasi everstinsä 22.01.1944. Annamme kriittisen mutta totuudellisuuteen pyrkivän Alicia Dujovne Ortizin kertoa erään kuvaavan tapauksen:

"Köyhässä kaupunginosassa, kaukana keskustasta, nuori nainen yrittää sateisena yönä hädissään saada miestään kuljetetuksi sairaalaan. Silloin pysähtyy taksi ja siitä astuu kaunis nuori nainen, joka tarjoaa apuaan. Nainen sanoo tuntevansa hyvän lääkärin sairaalassa, ja pyytää ajamaan sinne. Tämä nainen on Eva. Hän viettää yön sairaan miehen vuoteen äärellä, ja käy myöhemmin katsomassa miten tämän paraneminen edistyy." (Alicia Dujovne Ortiz: "Evita, köyhien kuningatar", s.59)

Kirjailija kertoo, että sairasvuoteen äärelle saapuu myös potilaan ystävä, joka osoittautuu anarkistiseksi ammattiyhdistysaktiivi Isaiah Santíniksi. He käyvät pitkiä keskusteluja yhteiskunnallisista asioista. Tämä tuttavuus jää pysyväksi, ja yhteistyö jatkuu Evitan kuolemaan asti. Kuuliko Evita Santínilta saman opetuksen, jonka Juan Perón haki italian fascisteilta: Ammattiliitoiksi järjestäytynyttä työväkeä ei voi sivuuttaa.

Eräät kirjoittajat väittävät sitkeästi, että Eva Duarte olisi ollut yhteistyössä natsien ja Saksan Argentiinassa olevan asiamiehen kanssa vuosina `43-`44, mutta nämä väitteet ovat ristiriidassa monien tunnettujen seikkojen kanssa.

 

 

6. Perón

Samaan aikaan toisaalla: Nuori eversti Juan Domingo Perón on näyttänyt kykyjään, tullut huomatuksi ollen riittävän usein oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja hän hoitaa Ramirezin hallituksessa ehkä vähän aliarvostettua työvoimapolitiikkaa. Politiikkaan silloinen eversti Perón tutustui tultuaan vedetyksi mukaan nuorten kansallissosialistista Saksaa ihailevien upseerien ryhmään, jolla oli osuutensa kesäkuun `43 kaappauksessa.

Sotilastehtävissään Perón oli viettänyt pitkiä aikoja Italiassa ja Saksassa, ja käväissyt myös Nevostoliitossa, joten hänellä oli käsitys ajan poliittisista virtauksista. Benito Mussolinin ihailijana hän ymmärsi ammattiyhdistysten tärkeyden poliittiselle vallalle. Tehtävät yleisten töiden ministeriössä -valtiosihteerin vakanssilla- Ramirezin hallituksessa sopivat hänelle paremmin kuin kukaan osasi aavistaa.

Juan Perón oli aito griollo, maalainen "mustapää", joiden ilmestymistä bulevardeilleen buenos-airesilaiset eivät sietäneet. Äitinsä puolelta hän oli puoliksi intiaaniverta, ja lapsuus syrjäisillä maatiloilla Patagoniaa myöten oli lähentänyt häntä niihin joihin hän kuului. Perónin intiaanin nenä ja leveät kasvot kertoivat maaseudun vähäväkisille, että "tässä on yksi meistä". Argentiinassa vasemmistoa äänestävät parempiosaiset ylenkatsoivat tummaihoisia maalaisia.

Helmikuun 24. v.1944 Ramirez joutuu ristiriitoihin USA:n ja Englannin kanssa, ja hänet korvataan kenraali Farrellilla. Juan Perónille tämä muutos merkitsee nousua ministerinsalkun haltijaksi, sotaministeriksi, ja varapresidentiksi. Tässä vaiheessa hän ja Evita ovat olleet jo pitkään yhdessä.

Työvoima-asioiden valtiosihteerin tehtävä säilyy Perónilla myös Farrellin hallituksessa. Hän toimii ripeästi: Sosialistien jo aiemmin esittämät ja hyväksytyiksi tulleet lait työtuomioistuimista ja sosiaaliturvasta toteutetaan vihdoinkin, palkankorotuksille näytetään vihreää valoa, ja suurmaanomistajien armoilla olleille maatyöläisille vahvistetaan asetuksella minimipalkka, vapaapäivät, vuosiloma ja eroraha. "Fasisti" Juan Perón oli tekemässä Argentiinasta hyvinvointivaltiota, joten sosialisteilla olikin syytä huoleen...

 

 

7. Vastapuoli

"Hän ... saapui Buenos Airesiin ruusunraikkaana ja puuttumaan vääryyksiin kursailematta. Hänet toivotti tervetulleeksi koko demokraattinen koalitio: Oligarkit, radikaalit, sosialistit ja kommunistit yhdessä. Natsismin vaaran uhatessa punaposkinen Mr. Clean tuntui itseltään Messiaalta."

Näin kuvailee USA:n uutta suurlähettilästä Spruille Bradenia kirjailija Alicia Dujovne Ortiz. Bradenille suurin vääryys oli "fasisti" Perón, eli hänellä ja Evitalla oli erilainen näkemys epäoikeudenmukaisuudesta.

Presidentti Farrell oli lopettanut poikkeustilan 04.08.1945 ja 19. syyskuuta demokraattien koko kirjava poppoo kokosi voimansa "suur-mielenosoitukseen" päävihollistaan Juan Perónia vastaan. parinsadan tuhannen marssijan kärjessä tallusti erikoinen kokoelma:

USA:n suurlähettiläs, kommunistien, sosialistien ja konservatiivien johtajat. Mitäpä muuta Perónin voittoon olisi tarvittu, kuin tämä värisuora?

Varmuuden vuoksi Perón oli lisännyt vettä Bradenin myllyyn kyykyttämällä tätä tahattoman komiikan virtuoosia. Bradenin käydessä Perónin luona keskustelemassa ongelmasta, joka USA:n mielestä oli olemassa, koskien erinäisiä Argentiinaan sodan lopussa tupsahtaneita saksalaisia pääomia, Perón oli vastannut supervallan edustajalle: "Meillä Argentiinassa on tapana ajatella, että sellainen joka suostuu ehdottamanne tapaiseen peliin ulkovallan kanssa, on "Son-of-Bitch"." Bradenin poistuessa kiukkua puhisten ja hattunsa unohtaen, Perón heitti hänen päähineensä "pojille" improvisoidun jalkapallon pelivälineeksi. Jäykkä englannin kieli ei pystyne toistamaan Perónin käyttämää argentiinalaista kansankielistä ilmaisua?

    

 

 

8. Paidattomat

Marseljeesia laulava ja 100%:sesti valkoihoinen mielenilmaisu syyskuun 19. rohkaisee Perónia syystä tai toisesta pelkäävät, tai muuten vain vallanhimoiset, ja konservatiivinen upseeristo luistaa kelkasta. 8. lokakuuta presidentti Farrel pakottaa Perónin allekirjoittamaan eroanomuksensa, ja pian hän oli jo tykkiveneen kannella matkalla vankeuteen.

Ammattiyhdistysten kokoama mielenosoitus 17. lokakuuta oli historiallinen siinäkin mielessä, että se toi tummaihoiset griollot Buenos Airesin valkoiseen keskustaan. Sitä ennen heitä ei siellä suvaittu. Aamu-kymmeneltä Plaza de Mayo, kaupungin arvokkain paikka, alkaa jo täyttyä demokraattisessa keskiluokassa pelkoa herättävästä väestä, työläisistä. Joku keksii riimin, ja se jää historiaan: "Oligargas a otra par-te, Viva el-Macho de Eva Duarte!"

"Harvainvalta syrjään, eläköön Eva Duarten mies!" Presidentti ja hallitus katselivat Casa Rosadan ikkunaverhojen välistä aukion, kadut, jopa puistojen puut täyttävää miljoonapäistä orgaania, ihmismassaa. Oikeampaan osunee, jos sanoo että nämä ihmiset olivat ensimmäistä kertaa elämässään lakanneet olemasta massa? He haastoivat oligargian, armeijan ja vallan, esiintyen poliittisena subjektina jonka ääntä oli pakko kuunnella. Eva Duarte seisoo tämän joukon keskellä, aistien ihmisjoukon tunteet ja tahdon, ja oppien sellaista mitä useimmat koko ikänsäkin politiikassa toimineet eivät opi koskaan.

Lämpötilan nousu päivän kuluessa pakotti miehet riisumaan paitansa, mikä varsin proosallinen syy antoi aiheen myöhemmin mystifioidulle nimitykselle "paidattomat", "descamisados". Ensimmäisenä sanaa ehti käyttämään halveksien konservatiivinen La Prensa. Sivuutamme vertailut muihin pilkkanimityksistä kunnianimiksi muuttuneisiin lausahduksiin, ja tarkastelemme mitä seikkaa La Prensan väki piti pilkattavimpana vallankumousta tekevässä väkijoukossa: Köyhyyttä, varattomuutta. Hyvinvoivien ylenkatse nälkäisiä kohtaan on usein käynyt heille itselleen vaaralliseksi.

Puolen yön aikoihin Juan Domingo Perón näyttäytyy Casa Rosadan parvekkeelta hänet vapauttaneelle ja tosiasiassa valtaannostaneelle kansanjoukolle. Oli tullut selväksi, ettei Argentiinaa käynyt hallitseminen ilman Perónia, ja muodollisuudet hoidetaan presidentinvaaleilla. Tälläkertaa ilman vaalivilppiä. Helmikuun 24. 1946 peronistit voittavat 56%:n ääniosuudella.

 

 

9. Köyhät

Juan Perón valitaan presidentiksi, mutta Evita jää ilman virallista asemaa. Yksi hänellä on: Kansansuosio. Sen varassa voi tehdä hyvin paljon.

Argentiinassa presidenttien puolisot ovat perinteisesti toimineet eräänlaisen Hyväntekeväisyysyhdistyksen keulakuvina, antaen virallista statusta seurapiiritanttojen puuhastelulle köyhien ja onnettomien parissa. Tämä elitistinen instituutio oli alunperin perustettu hyvässä tarkoituksessa, orpojen suojelemiseksi, mutta sääty-yhteiskunnan rautaiset käytännöt olivat muuttaneet sen kaltaisekseen, aristokraattisuuden ja yläluokkaisen pöyhkeyden näyteikkunaksi.

Seurapiiridaamit mässäilivät sosiaalipornolla ja omalla hyvyydellään marsittaen hiuksettomiksi ajeltuja ja harmaisiin orvon-uniformuihin puettuja empatiansa(?) kohteita näytteille, kaulassaan kyltti joka kertoi onnettomuuden laadun. Oliko exploitaatio se sana?

Evitalla oli mielessään jotain aivan muuta, mutta ensin yksi manööveri.

Perinnettä piti kunnioittaa, ja uuden presidentin puolisoa ehdotettiin Hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajaksi. Arvailujen varaan jäi vain kielteisen vastauksen sisältö: "Liian nuori." "Nimittäkööt sitten äitini", oli Evitan vastaus. Ajatus itsensä ompelukoneellaan vuosikymmeniä elättäneestä suonikohjuisesta Juana Ibargurenista hienostoleidien salongissa oli toki helmikaulaisia naakkoja loukkaava, mutta lienee ollut tarkoitettukin?

Valtio maksoi suurimman osan Hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämien sairaaloiden kuluista, joten olikin luonnollista että vuoden lopulla ne siirrettiin suoraan terveysministeriön alaisuuteen ja koko yhdistys hajoitettiin tarpeettomana. Sillä aikaa Evita asettui miehensä vanhaan tukikohtaan, työvoima-asioiden virastoon. Sieltä käsin Juan Perón oli hoidellut työläisten asioita ja ollut heidän tavoitettavissaan. Juuri täällä oli rakennettu se silta työläisten ja Perónin välille, joka piti lokakuun seitsemäntenätoista v.1945.

Tätä pyhää paikkaa hallitsi nyt Evita Perón, ilman mitään virallista statusta. Asiat esitettiin hänelle, ja hänen kauttaan ne kulkivat eteenpäin. Alkoi tulla yhä enemmän suoranaisia pyyntöjä.

Kyöhien tarpeet olivat konkreettisia. Heiltä puuttui jotakin, kengät, kattila, vaatteita. Niiden pyytäjiä saapui presidentin virka-asunnollekin, Casa Rosadaan. Linnan autotallista muodostui myöhemmän Evitan säätiön alku. Yhdessä linnan taloudenhoitajan, Renzin, kanssa Evita teki öisin omin käsin paketteja jaettaviksi pyytäjille ja maakuntamatkoilla tai miserioihin, köyhien toivottomiin hökkelikortteleihin, tehdyillä käynneillä jaettaviksi.

Ammattiliitot lähettivät tavaraa "María Eva Duarte de Perónin sosiaalikampanjaan", ja valtionvarainministeri käski avata tilin johon eri ministeriöt ohjasivat rahaa köyhien avustamiseen. Virallisesti Eva Perónin säätio perustettiin 08.07.1949. Siihen asti avustustyö oli toiminut epävirallisesti ilman kirjanpitoa, kuten se toimi sen jälkeenkin.

Evitan säätiö on mahdollisesti kaikkien "fasististen diktatuurien" historian hämmästyttävimpiä ilmiöitä. Presidentin puoliso istui pöydän takana, otti vastaan ihmisiä huolineen, esitti kysymyksiä ja tarkisti anojan puheet psykologisella silmällä, ja jokaiseen suhtauduttiin vakavasti.

Tuhat koulua, sisäoppilaitoksia, asuntoloita, sairaanhoitajakoulu jonka oppilaat erityisvalmennettiin katastrofiapuun ja jotka marssivat tyylikkäissä tiukoissa uniformuissaan juhlapäivien paraateissa heti armeijasta seuraavana. Virkistystäkään ei unohdettu: Lomakeskuksiin mahtui 3-4000 työläistä, eläkeläistä ja lasta per keskus. Sairaaloita, lastensairaaloita, ilmaisia lääkkeitä. Oligargian vanhassa "kaikkein pyhimmässä", Colón-teatterissa, järjestetyssä sentimentaalisessa seremoniassa heinäkuussa 1950, jossa tuhannelle ensimmäiselle uuden eläkelain mukaisen kansaneläkkeen saajalle, itkivät sekä antaja että saajat.



Evitan itsensä kokema nälkä, asunnottomuus ja epävarmuus ensimmäisinä Buenos Airesin kuukausinaan motivoi rakennuttamaan nuorten naisten asuntoloita, mutta ne olivat myös enemmän. Alicia Dujovne Ortix kirjoittaa:

"...Herttuatar Edmee de Rochefoucauld, joka kävi Evan kanssa tutustumassa asuntoloihin, ihmetteli kovasti niiden ylellisyyttä ... mutta kuunneltuaan yhtä Evan suojateista hän luopui epäilyistään. Tämä kotiapulainen oli ajettu pois talosta, jossa hän oli työskennellyt koko elämänsä. Säätiön asuntolaan saapuessaan hän oli ajatellut nukkua lattialla, ja kääri matonkin sivuun jottei pilaisi sitä. Miten hän olisi voinut liata piianruumiillaan satiinisen sängynpeiton ja pitsilakanat? ... lopulta hän oli kuitenkin myöntänyt oikeaksi perusajatuksen, jota Evita väsymättä takoi nöyryytettyjen ja loukattujen mieleen: Hän ansaitsi hienon vuoteensa. "Tämä vuode on hienojen rouvien vuode", palvelijatar sanoi yhä liikuttuneemmalle herttuattarelle. "Sellainen joita minä olen ikäni sijannut muille, ja nyt minä nukunkin siinä itse! Minä! Käsitättekö te mitä se merkitsee?" Herttuatar oli halannut Evaa ja sanonut: "Minä ymmärrän.""(sivu 266)

Verrattaessa nöyryytettyjä orpolapsia rahankeräysten elävinä mainostauluina käyttäneeseen "Hyväntekeväisyysyhdistykseen", emme voi puhua erosta. Tämä on vastakkaisuutta.

Kuten tiedämme, aviottomat lapset olivat Evitan erityisen huolenpidon kohteena. Miserioissa vierailtaessa hän muisti aina kysyä nuoren äidin lapsen isää. Vastaus "Isää ei ole", herätti aina ymmärryksen -ja yhteisymmärryksen. Toisenlaisen palautteen sai taustaltaan Argentiinan rikkaimpiin perheisiin kuuluva Gisela Shaw pyytäessään säätiöltä rahaa yksinäisten äitien suojakodille: "Ulos täältä!"

Autettavan leimaaminen, nöyrän vastaanottajan ja kiitollisen avuttoman minäkuvan rakentaminen oli vastakohta Evitan pyrkimyksille. Hän halusi opettaa köyhät pitämään ihmisarvoista kohtelua itsestäänselvyytenä, jonka saamiseksi ei tarvitse nöyrtyä. "Apu" voi olla vastaanottajan avuttomuuden, kelpaamattomuuden, saamattomuuden ja huonouden alleviivaamista, -ja yhteiskunnassa vallitsevien hierarkioiden lujittamista, mutta se voi olla myös vastaanottajan kohtelua ihmisenä jolla on arvonsa.

Fundacion Eva Perónia on kritisoitu tuhlauksesta: Syrjäkylän intiaaninaisen mökin ovelle saattoi yllättäen ilmestyä säätiön lähetti, tai Evita itse, mukanaan uutuuttaan hohtava hääpuku. "Olette menossa naimisiin? Varmaankin tarvitsette..." Arvokkaan lahjan saattoi antaa vain yhdelle, mutta mitä muut saivat? Tiedon siitä, että köyhät ovat ihmisiä, kalleimmankin lahjan arvoisia, ettei ole kahden kerroksen väkeä.

Ihmisten repiminen pois paternalistisen alistuvuuden puoli-ihmisyydestä on vallankumous sinällään. Joka ei tätä ymmärrä, ei tiedä vallankumouksista mitään.

Evita muistaa ihmisten kasvot hämmästyttävän hyvin. Toista kertaa samalla selityksellä apua hakevat huomaavat tulleensa muistetuiksi, mutta psykologinen silmä löytää myös potentiaaliset avustajat, henkilöt -yleensä naiset- joilla on intoa ja motivaatiota, -vastustajat puhuvat jopa fanaattisuudesta. Heidät rekrytoidaan Evitan kasvavaan organisaatioon.

Säätiöön virtasi rahaa vapaaehtoisesti ja "vapaaehtoisesti". Vastustajat jaksoivat jupista väärinkäytöksistä, mutta Perónin kaataneen vallankaappauksen jälkeen asetettu komissio ei löytänyt sellaisista todisteita: "Tuhlausta se oli ja hulluutta, mutta ei huijausta. Eva ei aivan varmasti pannut kolikkoakaan omaan taskuunsa. Voisipa sanoa samaa kaikista niistä, jotka olivat kanssani purkamassa järjestöä" kertoo komissioon kuulunut Adela Caprile.

Antiperonistit jaksoivat pilkata Evitaa jakamassa köyhille ompelukoneita, oman lapsuutensa muistikuvissa alati hyrrääviä selviytymistaistelun välineitä, mitään pilkkaamastaan asiasta ymmärtämättä.

Toiset tuomitsevat Evita Perónin taantumuksellisena, fasistina. Toisille -varsinkin Argentiinassa- hän on yhä vallankumouksellinen. Argentiinalaisilla on toinenkin koko maailmassa tunnettu ja kohuttu revolutionääri: Ernesto "Che" Guevara. Mitä tahansa eroja ja yhtäläisyyksiä heissä havaitsemme, tai kieltäydymme näkemästä, heidän yhteistä kiinnostustaan latinalaisen Amerikan köyhien ihmisten elämään ei voi jättää huomiotta. "Miten käy minun köyhieni?", kertovat monet vierailijat Evitan toistaneen kuolinvuoteellaan, pelätessään vastustajiensa kaappaavan säätiön ja ottavan Juan Perónin vaikutuksensa alaiseksi hänen poistuttuaan.

"Vallankumous" ei kuulunut Eva Perónin käytetyimpiin sanoihin. Sensijaan hänen puheissaan ja spontaaneissa lausahduksissaan toistuu "corazón". Argentiina, köyhät ja työläiset olivat lähellä hänen sydäntään, ja hänelle hänen työnsä oli sydämen asia. Nykyisessä vallan- ja mammonanhimoisessa maailmassa varsin poikkeuksellista.

 

 

10. Valta, loisto ja kuolema

Yhteiskunta, joka ei huolehdi köyhistään eikä anna asiaankuuluvia oikeuksia työläisilleen, ei tunne käsitettä kansankokonaisuus. Sitä heikentää hyvinvoivan kansanosan itsekäs lyhytnäköisyys, joka on markkinatalouteen sisältyvä välttämätön paha. Argentiina oli tässä suhteessa eksynyt kauas oikealta kurssilta, ja peronistien sosiaalipolitiikka ja näyttävä kampanja köyhälistön herättämiseksi haluamaan parempaa ja uskomaan mahdollisuuksiinsa oli täsmälääke yhteiskunnan tervehdyttämiseksi.

Eva Perónin säätiö oli kaikkien aikojen parhaita toimenpiteitä marxilaisen agitaation torjumisessa. Bolshevistisellä hölynpölyllä, joka lupasi vain utopioita ja kateutta menestyneitä kohtaan, "luokkavihaa", ja väkivaltaisten menetelmien ihannointia, ei ole vaikutusta sellaisiin ihmisiin jotka tietävät että heitä kohdellaan oikeudenmukaisesti ja että myös he voivat vaurastua omalla työllään.

Juan Perónin ensimmäisen presidenttikauden lopulla tämä työ oli vasta alkumetreillään, mutta suunta oli selvästi nähtävissä. Ehkä liiankin selvästi, sillä etuoikeuksistaan huolestuneet olivat hereillä.

Evita korosti kaikissa puheissaan, että hän toteuttaa Juan Perónin antamaa inspiraatiota, mutta lienee selvä että hän oli visionääri ja peronistisen kansanliikkeen innoituksen ylläpitäjä. Juan Perónin näkemykset riittivät poliittiseen peliin ja vallan säilyttämiseen juonittelevan opposition ja sotilaallisten kaappaushankkeiden keskellä. Harvoin muistetaan, että Peronin kausi oli poikkeuksellinen demokraattisten menetelmien jakso sotilashallitusten keskellä huolimatta poliittisesta väkivallasta, johon syyllistyivät sekä peronistit että heidän vastustajansa.

Argentiinan valmistautuessa presidentinvaaleihin, kaikki odottivat Evita Perónin asettuvan varapresidentti-ehdokkaaksi. Tämä ei ollut Perónien tai puolueen taktikointia, vaan kansanjoukkojen tahto. Voidaan sanoa, että se tuli suoraan Argentiinan kansan sydämestä.

Peronistien joukkokokous Buenos Airesissa 22.08.1951 oli yhtä mahtava ja innostunut, kuin 17. lokakuuta 1945. Ihmisjoukot odottivat Evitan ilmoittavan ehdokkuudestaan, mutta ilmoitusta ei tullut. Avenida 9. de Juliolle kokoontunut miljoonapäinen ihmisorgaani vaati: "Suostu ehdokkaaksi nyt!" Jälkeenpäin voimme nähdä, että tämä hetki, hetki jota ei käytetty ja hetki jolloin Perónit antoivat periksi, oli peronismin historian taitekohta.

Evita puhui. Annamme Alicia Dujovne Ortizin välittää tunnelman:

"Kansalle ja Perónille rakkautta julistava ja oligarkeille raivokasta vihaa vannova palopuhe toisti samaa kaavaa kuin entisetkin, mutta kansa rakasti niissä juuri toistoa, legendan makua. ... Ja ihmiset halusivat kokea yhä uudelleen saman arkaaisen näytelmän, tuntea itsensä muinaiseksi heimoksi joka palvoo papitartaan.

Tätä arkaaisuutta myötäilevä musiikki ei tarvinnut vallankumouksellisuuteensa sanoja: Se kiihotti painotuksella, rytmillä. Espanjaa taitamatonkin ulkomaalainenkin olisi ymmärtänyt, että tämä nainen yllytti kapinaan. Evita ojensi puhuessaan kämmenensä kuulijoille. Hänen käsiensä jännittynyt värinä kieli kuitenkin, ettei hänen lahjansa ollut tarkoitettu lepyttämään." (Alicia Dujovne Ortiz: "Evita, köyhien kuningatar")

Evita pitkittää keskusteluaan yleisön kanssa valmistaakseen sitä vastaanottamaan tiedon varapresidenttiydestä luopumisesta, vai toivoessaan Perónin muuttavan kantaansa? Ortiz: Neljä kertaa hänen oli toistettava compañeros ennenkuin häntä kuunneltiin. "Compañeros, minä en luovu taistelusta vaan arvonimistä." Evita Perón ilmoitti ehdokkuudesta kieltäytymisestään radiopuheessaan 11.08.1951.

Tiedämme, että armeija oli varoittanut Juan Perónia, ettei se seiso hallituksen takana jos Evita saa virallisen aseman presidentistä seuraavana. Uhattiinko myös jollakin? Se on enemmän kuin mahdollista. Kun Juan Perón vuonna 1955, Evitan ollessa jo poissa, kielsi kannattajiaan nuosemasta vallankaapannutta armeijaa vastaan, hän ilmoitti syyksi halun välttää verenvuodatusta. Sotilaan puhettako?

Pelkäsikö Juan Perón armeijan välitöntä iskua joukkokokoukseen, jos Evita ilmoittaa ehdokkuudestaan, veristä välikohtausta, vai pelkäsikö hän niitä muutoksia, joita Evitan aloittama kehitysprosessi toisi tullessaan? Tämä kysymys jää vastauksetta.

 

 

Tuona hetkenä Evitan kuolemaanjohtava sairaus, kohtusyöpä, oli jo niin pitkällä että lääketieteeseen perehtynyt katsoja saattoi havaita muutoksen hänen kasvoillaan. Evita tyynnytteli kannattajansa, lupasi vastauksen myöhemmin, eikä hänestä tullut Argentiinan varapresidenttiä elämänsä viimeiseksi vuodeksi.

Evita Perón kuoli 26. heinäkuuta 1952, mutta hänen työnsä jatkui omalla painollaan aina Juan Perónin kaataneeseen sotilasvallankaappaukseen v.1955. Argentiinalaisten huomio käännettiin suurellisiin hautajaisiin, ruumiin palsamointiin ja henkilökulttiin jolla ei ollut enää yhteiskunnallisesti vaarallista sisältöä.

Oliko Evita ja hänen säätiönsä ehtinyt opettaa köyhille argentiinalaisille, että heillä on täysi ihmisarvo ja sekä oikeus että velvollisuus vaurastua? Vai jäikö Evitasta jäljelle vain pittoreski pyhimyskultti jolle oligarkit, kommunistit ja muut loiseliöt naureskelivat? Kansa tosiaan palvoi Evitaa samalla kiihkolla kuin katolisia ja puolipakanallisia pyhimyksiään.

Muuttaessaan kahdeksaa vuotta aikaisemmin eversti Juan Domingo Perónin poikamies-asuntoon Arenaleskadulla, Evita oli heittänyt ulos nuoren maalaistytön, jonka kutsumanimi oli "Piranha". Nyt Perónin ahne ja vallanhimoinen lähipiiri kannusti häntä nauttimaan elämästä. "Piranhat" palasivat takaisin. Mutta argentiinalaiset palvoivat pyhimystään uskonnollisella hartaudella.

Sotilasvallankaappauksen uhka oli väijynyt Perónien yllä koko heidän valtakautensa ajan. Peronismihan tukeutui ammattiliittoihin, järjestäytyneeseen työväestöön, ja järjestäytymättömien köyhien irrationaaliin kunnioitukseen. Ei armeijaan eikä taloudelliseen valtarakenteeseen. Evita oli ostanut aseita CGT:n työläisten aseistamiseksi Hollannista. Kaupat tehtiin kuningattaren puolison, prinssi Bernhardin, välityksellä. Hämärämies Willem Sassenin kuuluessa hollantilaisten kauppaneuvottelijoihin. Viisituhatta pistoolia ja tuhat viisisataa konepistoolia.

Juan Perón ei luovuttanut näitä aseita työläisille, jotka olisivat halunneet puolustaa hänen hallitustaan, vaan valitsi vallastaluopumisen ja maanpaon, jota kesti vuodesta 1955 vuoteen 1973. Jo toinen pelkuruus Juanilta, vaiko kolmas? Vallankaappaus 16.09.1955 on joka tapauksessa verinen. Taistelut kestävät kolme päivää, ja tuhannet saavat surmansa.

Evitan lojaalisuutta Juan Perónille on vaikea kyseenalaistaa. Oliko sitä jopa liikaa? Ainakin hän olisi ollut valmis puolustamaan peronismin asiaa sisällissodankin uhalla.

Padre Hernán Benítez Juan Domingo Perón valittiin toiselle presidentinkaudelleen murskaavin luvuin, mutta vaaliuurniin oli jätetty kymmenen tuhatta tyhjää ääntä. Evitalle niiden viesti oli selvä: "Ne tulevat peronismiin pettyneiltä. Kaikkein parhailta, jotka olemme menettäneet."

Evitan henkilökohtainen sielunhoitaja, jesuiitta-pater Hernán Benítez arvioi, että protestin syy oli "...Perónia kalvava moraalinen syöpä, joka oli paljon vaarallisempi kuin Evitan ruumiin syöpä."

 

 

11. Spektaakkeli siirtyy takaisin näyttämölle

Eva Duarte oli 15-vuotiaana matkustanut maalaiskaupungista Buenos Airesiin päästäkseen esiintymään näyttämöllä, mutta politiikka olikin tarjonnut kiinnostavamman estradin. Kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen hän oli uudelleen parrasvaloissa, Andrew Lloyd Webberin musikaalissa tunnettujen tähtien esittämänä. Oliver Stonen ja Alan Parkerin (käsikirjoitus) v.1996 musikaalista tekemän elokuvan soundtrack viipyi albumina Englannissa listaykkösenä.

Broadwaylla "Evitan" pääosan teki upeasti Patti Lupone, mutta hänen suorituksensa jäi elokuvan ja Madonnan roolityön varjoon. Elokuva-versioon oli ajateltu myös Meryl Streepiä, supertähdissä pysyen, mutta Streep olisi saattanut vakavuudessaan olla liikaa "Evita"? Madonnan tulkinnasta tuli kuitenkin kaikkien Evita-musikaalin ykkönen ja se mihin kaikkia esityksiä verrataan.

Suomalaisetkin teatterit ovat rohjenneet astua Madonnan kenkiin, minkä rohkeuden yleisö on palkinnut. Kommentteja Helsingin Kaupunginteatterin "Evitasta":
  • "Evita musikaali oli upea kokemus. Voin sanoa usean musikaalin näkijänä että suoritukset olivat ihan nappiin. Andrew Lloyd Webberin musiikki ja hyvät suomenkieliset sanotukset toimivat loistavasti tuoden Argentiinan hengen lähelle katsojaa. Kyyneleiltä ei voinut välttyä. ne tulivat silmiin väkisin nähdessään Evitan loistavan ja hänen kuolevan. Vieläkin kyyneleet tulevat musiikkia kuunneltaessa, tuoden mieleen ikimuistoisen illan. ” Kyyneleet pois Argentiina En hylkää mä teitä koskaan...
  • "Kylmät väreet meni pitkin selkää jo heti alusta alkaen. Ei ole Suomessa ennen samanveroista musikaalia nähty! Kiitos koko työryhmälle."
  • "Maria Ylipää oli vailla vertaansa! Kaikki onnistuivat rooleissaan hyvin. Kiitos Kurre hienosta ohjauksesta."” Upeaaa!!!"

 

 

Selittääkö Luponen, Madonnan, Maria Ylipään tai Vuokko Hovatan loistava osaaminen ja onnistuneet tulkinnat yleisön tuntemukset? Vai onko mukana jotain tulkinnan kohteesta vai peräti ajan hengestä??

 

 

12. Justicialistas

Menetettyään vallan sotilasjuntalle Juan Perón päätyi Paraguain kautta Espanjaan. Hänen haamunsa ei silti jättänyt Argentiinaa rauhaan, vai oliko sen jonkun muun haamu? Vakavissa poliittisissa kriiseissä, varsinkin työmarkkinakiistoissa, Argentiinan hallitukset joutuivat lähettämään neuvottelijoita Perónin luokse kysymään "neuvoa". Usein lakot loppuivat Perónin välittämien ammattiliittojen vaatimusten hyväksymiseen. Irvileuat nauroivat Argentiinalle, jota "johdettiin meren takaa".

Peronistit, eli justicialistas, hallitsivat ay-liikettä eikä heitä voinut sivuuttaa oli hallitus "demokraattinen" tai avoimesti sotilasjuntta. 70-luvulle tultaessa nuorten peronistien kaupunkisissiliike, "montoneros", joka oli ottanut nimensä menneiden vuosien vallankumouksiin osallistuneilta gauchoilta, oli vakavastiotettava tekijä. Che Guevara oli heille edelläkävijä, mutta heidän suunnannäyttäjänsä oli Perón. Ei Juan vaan Evita.

Nuorten peronistien ikonina oli Evitan kuva, mutta ei Perónin presidenttikauden jäykänhillitty nutturapäinen virallinen Evita. Hiukset avoinna esiintyvä Evita teki paluun poliittisissa lehtisissä ja julisteissa.
 
 
Argentiinan sotilasdiktatuurien sarja katkesi hetkeksi v.1973, kun maassa saatiin järjestää oikeat presidentinvaalit. Valituksi tuli Hectór Campóra, vanha peronisti ja argentiinalaisten muistissa Evitan työtoveri, evitisti. Kuukautta myöhemmin Campora luovutti vallan Juan Perónille, joka lensi takaisin Espanjasta.

Perónin paluusta 20.06.1973 ei muodostunut argentiinalaisten toiveiden täyttymystä. Oikeisto- ja vasemmistoperonistien välinen juopa oli kasvanut ylikäymättömäksi, ja Perónin ympärille oli ryhmittynyt miehiä, joiden päämäärät ja tavat olivat toiset kuin mitä kansa odotti.

Jose Lopez Rega Juan Domingo Perón ei antanut käskyä, eikä ollut luultavimmin siitä tietoinenkaan, mutta Perónia vastaanottanutta väkijoukkoa tulittaneiden sala-ampujien komentajat olivat hänen lähipiiriään. Oikeistosiipi käytti apunaan hämäräperäisen okkultistin ja vapaamuurarin Jóse López Regan kokoamaa ja organisoimaa joukkoa, AAA:ta ("Allianza Anticommunista Argentina"). Myöhemmin Rega tarjosi palveluksiaan peronistihallituksen v.1976 kaataneelle sotilasjuntalle.

Juan Perónia oli vastaanottamassa arvioiden mukaan miljoona henkeä. Mittakaavaltaan tapaus siis rinnastuu päivämäärään 17.10.1945, jolloin argentiinalaiset estivät silloisen eversti Perónin syrjäyttämisen työministeriöstä ja tekivät hänestä maan johtajan. Peronismin alku ja loppu?

Ezeiza massacre López Regan hankkimat kiväärimiehet alkoivat ampua Perónin vastaanottajia Ezeizan lentoasemalla. Nämä laukaukset ennakoivat terroria, johon Argenttina suistui peronistihallituksen kaaduttua v. 1976. Siitä alkanutta aikakautta leimaa kymmenien tuhansien ihmisten katoaminen kuolemanpartioiden ja yhä julmemmaksi käyneen salaisen poliisin toimesta "likaisen sodan" aikana.

"Likaiseksi sodaksi" kutsutaan kampanjaa, jolla sotilashallitukset hävittivät Argentiinasta vasemmistoa terrorilla. Useimmat uhrit, "desaparecidos", olivat vasemmistolaisia mutta kävivätkö sotilashallitukset sotaa vasemmistoa vastaan? Vai hävittääkseen verisellä shokkihoidolla muiston siitä kaudesta, jolloin oligargian, kommunistien ja sosialistien, ja USA:n imperialismin yhdistyneet voimat marssivat kansaa ja sen puolella olevaa hallitusta vastaan?

Tämä pelon ja väkivallan kausi oli omiaan pyyhkimään pois sen rohkeuden ja itsetietoisuuden, jota yhä muistellun Eva Perónin toiminta oli kylvänyt. Jossain toisaalla sama tehtiin toisin keinoin...

"Antikommunismi" on yhtä hyvä veruke mille tahansa, kuin "antifasismi". Ryhmät ja henkilöt, jotka määrittelevät itsensä jonkin negaatioiksi, eivät ole kertoneet itsestään mitään.

Peronin paluu

 

 
 
 
Ezeizan ammuskelussa kuoli 13 ja loukkaantui satoja henkilöitä. Yleisimmän käsityksen mukaan attentaatilla pyrittiin hämmentämään peronismin kannattajat jotta maltillinen vasemmistoperonisti Hectór Campóra voitiin syrjäyttää?

Perónin kolmas presidenttikausi vuoden 1973 jälkeen ei tuonut ratkaisua Argentiinan polttaviin ongelmiin, ja v.1976 jälkeiset sotilashallitikset vielä vähemmän. Argentiinaa pidetään nykyisin varoittavana esimerkkinä taloudellisen globalisaation ja ylikansallisten yhtiöiden vaikutusvallan seurauksista.

Poliittisia kategorioita ja määritelmiä fetisitisesti käyttävälle peronismin, tai evitismin, ymmärtäminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Peronismin sosiaaliset ohjelmat ja kytkentä ammattiyhdistysliikkeeseen liittää sen vasemmistoon, mutta kansallismielisyys ja tietty ideologinen velka fascismille oikeistoon. Onkohan paradoksin ratkaisu löydettävissä käsitteiden taakse katsomalla?

Suomessa 1990-luvulla tehty mielipide-barometri nuorison poliittista näkemyksistä antoi tuloksen, että "nuorten asenteet ovat vasemmistolaisia mutta mielipiteet oikeistolaisia". Tutkija tarkoitti tällä sitä, että nuoret kannattavat sosiaalista vastuuntuntoa ja ihmisistä huolehtimista, mutta ovat isänmaallisia ja enemmistö esim. pitää armeijaa tarpeellisena.

Tarkastellaanpas uudelleen: Missä on sanottu, että sosiaaliturvaa, yhteiskunnan tukemaa koulutusta, jne. arvostava on "vasemmistolainen", ja minkä takia hänen pitäisi kannattaa joissakin toisissa kysymyksissä jonkin sapluunan mukaisia mielipiteitä, jotka eivät millään tavalla liity edelliseen? Ja kuka on keksinyt, että poliittiset suuntaukset joissa päämäärät ja doktriinit valitaan käytännöllisesti, ovat "kummallisia?

Itseasiassa "oikeistolaisten" ja "vasemmistolaisten" arvojen ero on mielivaltaisesti määritelty. Onkohan jutussa manipuloinnin makua? Kyselyjen mukaan suomalaiset nuorimmat ikäluokat eivät enää osaa erottaa poliittista oikeistoa ja vasemmistoa toisistaan. Miksi pitäisi? Jos he ovatkin oivaltaneet, ettei "keisarilla ole vaatteita"?

Juan Domingo Perónin paluun jälkeinen lyhyeksi jäänyt kolmas kausi, ja hänen maanpaossa naimansa kolmannen vaimon, Isabel Martinez de Perónin, presidenttiys eivät merkinneet peronistisen politiikan paluuta. Tarkkailijat, jotka näkevät prosessissa vanhojen tunnusten avulla tehdyn petoksen kannattajia ja äänestäjiä kohtaan, eivät ole täysin väärässä. "Isabelitan" presidenttikaudella todellista valtaa käytti monien mielestä López Rega hämärine taustavoimineen.

Jóse López Regan loikka peronistihallituksen ministerin paikalta vallan kaapanneen kenraali Jorge Videlan juntan palvelukseen vetää vertoja vain Suvi-Anne Siimeksen luikahtamiseen Vasemmistoliiton johtopallilta avoimesti "suurpääoman" palvelukseen. Ehkei vapaamuurareilla ole ideologiaa, kuten ei omaatuntoakaan?

Peronismin ongelmat näyttävät olleen samanlaisia, kuin mitkä ovat vaivanneet kaikkia nykyaikaisia joukkokannatukseen tukeutuvia poliittisia liikkeitä: Anarkismia, sosialismia, kommunismia, fascismia, falangismia ja luultavasti myös näiden seuraajia tulevaisuudessa. Kapitalismin ja sosialismin välille "kolmatta tietä" etsiville, jotka hakevat ideologista perustaa sellaisilta ajattelijoilta kuin Francis Parker Yockey, vain yhden mainitaksemme, peronismi ja Evita merkitsevät toteutunutta käytännön koetta.

Nykyisen vasemmiston vastuuton liberalismi, joka jouduttaa eurooppalaisten kansakuntien kulttuurista, etnistä ja jopa fyysistä itsetuhoa, on vastenmielistä monille vasemmiston perinteisille kannattajille. "Oikeiston" vaihtoehto näyttäytyy heidän silmissään "köyhien kyykyttämisenä" a´la Ben Zyzskowitz, epäilyttävänä yksityistämis-huumana, yhteiskunnan turvaverkon harventamisena ja julkisten palvelujen rappeuttamisena. On luonnollista ja tervettä, ettei tämä vedä puoleensa.

Jos vasemmistoa ikänsä äänestänyt takertuu epävarmuudessaan vanhaan puolueeseensa, emme voi häntä siitä syyttä. Meidän on silti estettävä häntä tekemästä itselleen ja jälkeläisilleen vahinkoa, ja varoitettava häntä. Toimisikohan seuraava tarkastelukulma:

Globalisaatio, finanssipääoman huippukerroksen ahneuden päästäminen valloilleen ja kansojen hyvinvoinnista huolehtimisesta laiminlyöminen, on todellinen vaara kansakunnille. Niin "oikeisto" pääoma-myönteisyydessään kuin "vasemmisto" epäisänmaallisuudessaan ovat molemmat ylikansallisen pääomavallan asialla, ymmärsivät mitä tekevät tai eivät. Ratkaisevan poliittisen askeleen ottaminen, todellisen vastarinnan aloittaminen, on vaikeaa mutta meillä on edelläkävijä joka oli valinnut saman tehtävänasettelun joka meidänkin on löydettä, ja he saivat myös nähdä vihollisen ilman naamioita: USA:n imperialimin, puoluevasemmiston ja taloudellisen harvainvallan edustajien marssivan rintarinnan päivänvalossa, kaikkien nähden. Pitää vain ymmärtää näkemänsä ja oppia historiasta.

 


 
 

 

 
Takaisin sisällysluetteloon